Naisten asepalvelus – tasa-arvoa, vai tasa-arvottomuuden korostamista?

Jussi Niinistö onnistui nostamaan maanpuolustuksen tasa-arvokeskusteluun ja teki tahtomattaan meille palveluksen. Seurannut keskustelu on ollut malliesimerkki vääristyneestä tasa-arvokeskustelusta ja ylipäätään tasa-arvoajattelun umpisurkeasta tilasta.

 

Pintatasolla on helppo suuttua Niinistölle ja varmaan sille Niinistön kohdalla on aihettakin. Siis siitä, että ajatellaan perinteisen konservatiivisesti sotimisen olevan miesten työ ja naiset jäävät kotiin tehtailemaan uusia tapettavia. Sellainen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei pitäisi kuulua myöskään se tasa-arvoajattelu, joka asepalveluksen ympärillä pyörii. Se nimittäin ei viesti tasa-arvosta, vaan korostuneesta epätasa-arvosta.

 

Naisten maanpuolustusoikeus on nimittäin räikein esimerkki rusinat pullasta –ajattelusta tasa-arvokeskustelussamme. Naisilla tulee olla oikeus ryhtyä sotilaaksi hänen niin halutessaan ihan siinä kuin miehilläkin. Ja se olisi ihan oikein, jos miehilläkin kyse olisi oikeudesta. Mutta miehillä on kyse velvollisuudesta ja vain pienelle osalle henkilökohtaisesta halusta. Jos nyt vaikka haikailee sotilasuran perään. Lähtökohdat ovat siis täysin erilaiset eikä naisten oikeus halutessaan osallistua siten myöskään merkki tasa-arvosta.

 

Käytännössähän oikeasti tasa-arvoisia vaihtoehtoja on kaksi. Joko asepalvelus on kaikille velvollisuus ja pakollinen tai se ei ole kenellekään velvollisuus ja kaikille vapaaehtoinen. Jälkimmäinen vaihtoehto, eli ammattiarmeija on käsittääkseni se versio, mitä naisasianaiset esittävät aina vaihtoehdoksi kun asia esiin nousee. Jatkokeskustelua ei toki siitä mallista käydä, sillä se ei ole millään lailla realistinen vaihtoehto maamme geopoliittisessa todellisuudessa. Keskustelun jämähtäminen tähän kohtaan taas kertoo tasa-arvokeskustelumme onnettomasta tilasta. Siis siitä, että epärealistisen vaihtoehdon tarjoamisella voi kuitata keskustelun käydyksi ja ehkä merkittävin tasa-arvon vääristymä voi jatkaa olemassaoloaan.

 

Oma tulkintani tilanteesta on se, että tasa-arvoasiat monopolisoineilla feministeillä ei riitä kantti siihen todellisen tasa-arvon ajamiseen. Voi myös olla, ettei ole halua todelliseen sukupuolten tasa-arvoisuuteen, mutta se lienee liian röyhkeä tulkinta ja näkökulma edes keskusteltavaksi. Ja syykin on aika helppo arvata. On poliittisesti niin helppoa ajaa sellaista tasa-arvokehitystä, jossa saa korjata naisten kohtaamia tasa-arvo haasteita ja siten tuoda naisille jotain lisää. Vaikeaa sen sijaan olisi viedä jotain pois tai tuoda tilalle jotain ikävää – kuten velvollisuuksia. Ja massiivisesta velvollisuudestahan on kyse, jos naisten velvollisuudet nostettaisiin maanpuolustuksessa samalle tasolle miesten kanssa.

 

Nykyinen rusinat-pullasta versio tasa-arvosta on poliittisesti se kaikkein helpoin tie, eikä tarvitse pelätä oman äänestäjäkunnan suuttumusta. Todellisen tasa-arvon ajaminen, jossa sitä ajettaisiin myös silloin kun tilanteesta ei itse hyödy tai joutuisi kärsimään muutoksesta, onkin poliittisesti paljon kovempi paikka. On paljon vaikeampi esittää omille kannattajille velvollisuuksia kuin tarjota jotain kivaa. Samasta syystä palkkakeskustelu on mielestäni niin pintapuolista. Pintapuolisessa palkkaerotarkastelussa poliitikko voi luvata kannattajilleen lisää fyffeä tyhjästä. Syvemmässä tarkastelussa se fyffe ei sitten ihan tyhjästä enää tupsahtaisikaan, joten on poliittisesti helpointa ylläpitää pintapuolista epäkeskustelua. Tästä ei päästä yli, sillä riittävän kovia ja asialle omistautuneita todellisia tasa-arvopoliitikkoja ei meiltä näköjään löydy.

 

Mutta mitä tilanteesta tuli oppia ja miten välttää tällaiset ongelmat jatkossa? Ensisijainen opetus on se, että tasa-arvoasioita ei voida jättää vain naisten hoidettaviksi. Asian pitäisi olla itsestäänselvyys jo ihan aiheen luonteen takia, mutta jostain syystä miehet ovat pääosin jättäneet aiheen naisille. Ja lopputulos ei ole mairitteleva juuri siksi, etteivät miesten ongelmat tule hoidetuiksi. Eikä taustalta tarvitse edes etsiä mitään sen kummempaa syytä kuin tuo feministipoliitikoiden valitsema pienimmän riesan tie. Tietysti helppoahan tuohon politiikan alueeseen miesten siirtyminen ei ole, sillä valtavirrasta poikkeavien näkökulmien esittämistä ei katsota hyvällä ja miesten sallittu rooli tasa-arvopolitiikassa on lähinnä taustakuorossa kertosäkeen toistaminen. Miehiä siis tarvitaan lisää tasa-arvopolitiikkaan. Ei siksi, että sen taso kovinkaan todennäköisesti paranisi, mutta jos nyt saisimme edes nykyisen valtavirtaisen vaikeiden asioiden välttelyn sukupuoliseen tasapainoon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu