Sale ja torkkupeiton kutsu

Sauli Niinistö on gallupjohdossa, sillä kansa kaipaa torkkupeittoa. Jotain jonka alle kaivautua lämpimään piiloon kylmää ja karua todellisuutta. Vielä Presidenttiyden alkutaipalella kuulimme horinaa kansakunnan unilukkariudesta, mutta loppuvuodet hän onkin toiminut kansakunnan torkkupeittona. Ehkä Presidentti on vain vanha ja väsynyt, tai sitten tehty politiikka on niin Saulin näköistä, ettei unilukkariudelle ole löytynyt tarvetta. Arvojohtajan ei ole tarvinnut tuoda esiin vaihtoehtoisia arvoja, kun politiikan vallassa olevat arvot ovat Presidentin maun mukaiset.

Kannattajakunnassa torkkupeiton kaipuu taas kummunnee päinvastaisesta ongelmasta. Hallituksen politiikan kiire, hosuminen ja sekoilu johtavat kaipuuseen harkitsevasta ja asiat hieman tarkemmin punnitsevasta politiikasta. Siinä Saulin tyyli olla tekemättä oikeastaan mitään, näyttää hyvältä. Ja kun ei tee muuta kuin edustaa tärkeän näköisenä, niin ei oikein voi tehdä virheitäkään. Mitään tekemättömyys ei toki yleisesti ottaen ole oikeasti mikään vaihtoehto. Paitsi jos vertaa hallitukseen, jossa kaikki tekeminen näyttäisi johtavan nykyistä korjattavaa tilannetta heikompaan lopputulokseen. Täytyy vain toivoa, että tämä ei johda tulevaisuudessa siihen, että tumput suorana seisomisesta tulee nykyhallituksen touhujen jälkeen toivottava asiantila.

Sama näkyy myös Pekka Haaviston kannatuksessa. Uuden Suomen taannoisessa tutkimuksessa kansa olisi ollut ennen kaikkea lisäämässä sellaisten poliitikkojen valtaa, jotka ovat pääasissa seisoneet tumput suorana politiikan kentällä. Kärjessä olivat Niinistö ja Haavisto, edustamassa pönöttävää mitääntekemättömyyttä ja kolmantena Li Andersson edustamassa populistista ja räksyttävää mitääntekemättömyyttä. Kaikilla yhteistä se, että eivät aktiivisesti osallistu siihen todelliseen kansan elämään vaikuttavan politiikan tekemiseen. Nähdäkseni se on myös ongelma. Valtaa ei pitäisi antaa ihmisille, joilla ei ole aikomusta osallistua sen käytännön toteutukseen tai keskustele siitä. Nythän meillä on Presidentti, joka kyllä kulisseissa käyttää valtaa ja hallitus Presidentin toiveiden mukaista politiikkaa tekee, mutta Presidentti ei osallistu hänen ajamastaan politiikasta käytävään arvokeskusteluun. Siitä ei politiikan kentällä voi demokratiassa syntyä mitään hyvää.

Presidentinvaalikamppailussa tämä torkkupeiton kaipuu johtaa ongelmiin. Istuva Presidentti ei arvokeskustelua halua, sillä ei ole tähänkään asti halunnut puolustaa arvojensa mukaista politiikkaa. Samalla Niinistön näköisen politiikan tekeminen on johtanut kaipuuseen mitääntekemättömyydestä. Näin asetelmaksi muodostuu se, että muut ehdokkaat pyrkivät käymään sitä tärkeää arvokeskustelua ja istuva Presidentti kerää lähtökohtaisesti väärästä väistelystään positiivista pääomaa, negatiivisen sijaan. Normaalioloissa Niinistön väistelyn pitäisi johtaa vaalitappioon, mutta sekoilevan hallituksen ansiosta siitä onkin tullut meriitti.